Kasvatusneuvoja vai bullshittiä?

df50 (1 of 1).jpg

 

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä monta kertaa, mutta lopputulos on ollut sen verran sillisalaatti etten ole julkaissut sitä. Nyt kuitenkin päätin sen tehdä. Pahoittelut siis poukkoulevasta tekstistä, toivottavasti saatte ajatuksestani kiinni.

 

Minna Mänttäri kirjoitti postauksen otsikolla Kasvatusta vai väkivaltaa? Teksti oli mielestäni ajatuksia herättävä, joka oli huomattavavissa myös kommenttiboksin keskustelusta. Yksi oli kommentoinut näin: ”Jokaisella ihmisellä on velvollisuus käsitellä omat traumansa siihen pisteeseen, ettei omaa lasta kohtele kaltoin tai pahoinpitele henkisesti tai fyysisesti, ennen lasten hankintaa. Jokaisella ihmisellä on velvollisuus asettaa omat lapset oikeiden tai kuviteltujen ulkopuolelta tulevien paineiden edelle. ”

 

Olen samaa mieltä siinä, että ennen lasten ”hankkimista” pitää pohtia omia voimavarojaan ja resurssejaan. Vanhemmuus on mielestäni tärkein ja samalla myös haastavin tehtävä maailmassa ja se täytyy ottaa tosissaan ja miettiä asioita etukäteen. Perhettä ei siis kannata mielestäni perustaa jos oma mieli on kovin epätasapainossa. Kirjoitin tähän kovin, koska tasapainoinen mieli on aika höttöinen käsite. Tärkeää olisi kuitenkin että itse kokee omat voimavaransa riittäviksi.

df49 (1 of 1).jpg

Kommentissa puhuttiin siitä miten jokaisen on velvollisuus käsitellä omat traumansa siihen pisteeseen ettei kohtele lasta kaltoin, ennenkuin hankkii lapsia. Tämä on mielestäni oiva ajatus, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Aika moni trauma on tiedostamaton ja ne voivat tulla pintaan tietyissä elämänvaiheissa, usein juuri niissä rankoissa. Siksi ei olekaan niin yksinkertaista tietää että ”nyt olen käsitellyt kaikki traumani”. Eihän tuollaista varmuutta varmaan tule kenellekään? Ja vaikka tulisi, uusia traumoja varmasti syntyy elämän aikana. Elämässä myös sattuu kaikenlaista. Todella hyvinvoiva ja tasapainoinen perheellinen ihminen voi elämän kolhujen myötä muuttua traumatisoituneeksi. Mistä etukäteen myöskään tietää, kuinka mahdollinen trauma ilmenee vanhemmuudessa ja vaikuttaa sitä kautta lapsiin?

 

 Teksti johon alkuperäinen postaus viittasi, tarkoitti väkivallalla fyysisen väkivallan lisäksi myös lahjomista, uhkailua ja kiristämistä. Kukaan joka haaveilee omasta lapsesta, tuskin suunnittelee kaltoinkohtelevansa häntä. Lapsen kaltoinkohtelu ei ole hyväksyttävää, mutta mustavalkoiset ohjenuorat ovat mielestäni turhia. Vaikka kuinka yrittäisi ennen lasten saamista kaivaa kaikki möröt ja traumat itsestään pois ja käsitellä ne, kuka määrittää että olet täysin käsitellyt ne? Et voi myöskään ikinä tietää tulevatko vanhat traumat uudelleen pintaan jossain elämänvaiheessa. Et voi tietää tuletko 10 vuoden päästä lahjomaan lasta karkeilla jossain tiukassa tilanteessa. Väittäisin että moiseen kasvatukseen ei traumoja tarvita…

 

df49 (1 of 1)-2.jpg

Fakta on myös se, että lapset tulevat saamaan elämänsä aikana traumoja. Niitä tulee usein vielä aikuisuudessakin. Vaikka yrittäisi tehdä kaiken niin hyvin ja oikein kuin vain voi, lapsi traumatisoituu silti eikä ainoastaan vanhempiensa toimesta. Traumat eivät automaattisesti tee elämästä vaikeaa ja niitäkin voi olla hyvin eri tasoisia. Parhaansa on hyvä tehdä, mutta en ottaisi stressiä jos olet joskus uhkaillut temppuilevaa teiniä kännykän pois ottamisella.

 

Tänään aamulla sitten luin vielä Kolkytplus blogista postauksen otsikolla Jos lapsesti inhoaa sinua, olet ehkä sittenkin onnistunut.

Tekstissä oli dialogi, ja siinä esiintyi muutaman kerran varmasti hyvin tyypillinen lausahdus:

 

Noniin lapset, siivotkaahan huone! Käskee päättäväisellä tuulella oleva äiti lapsiaan.

 

Äiti, saako Mikko tulla meille? Kysyy esiteini.

Ei! ennen ei saa tulla ketään kavereita ennenkun huone on siisti!

Äiti, saanko katsoa netflixiä? Yrittää esiteini hämätä äitinsä päättäväisyyttä.

Et! ei mitään ennenkuin huone on siisti!

Äiti, saanko mennä ulos? Jatkaa teini aivan kuin tahallaan yrittäisi koetella äitinsä hermoja.

Et! ei minnekkään ennenkun huone on täysin siisti! Vastaa äiti päättäväisesti.

– Ei se oo etes sotkuinen, en minä oo sitä sotkenu! Sanoo epätoivoinen teini.

On se! Nyt siivoomaan oikeesti ja heti! Vastaa äiti, jo hiukan hermostuneella äänensävyllä”

Tuossa esiintyi muutaman kerran lause, jonka voisi tulkita uhkaukseksi tai kiristykseksi. Onko tuo muka väkivaltaa? Minun mielestäni ei. Mielestäni on tyypillinen, mutta aika vaaraton keskustelu vastahakoisen teinin kanssa.

Kaisa Lumijärven tekstissä minua hiersikin juuri konkreettisten esimerkkien ja neuvojen puute. Miten hän itse olisi toiminut vastaavassa tilanteessa? Ottanut vastahakoisen teinin syliin ja yhtäkkiä teini meneekin siivoaamaan huoneensa innokkaasti?

En oikeastaan Kaisan tekstin lukemisen jälkeen kokenut olevani yhtään sen viisaampi. Minulle jäi sellainen olo, että teki niin tai näin niin aina menee pieleen, emmekä voi sille mitään. Olisin kaivannut konkreettisia esimerkkejä tekstin tueksi. Veikkaan että aika moni jäi ymmälleen miettiessään omia ”jos käyttäydyt kiltisi saat jätskin”-keissejään. Lapsen traumatisoivaa väkivaltaa? Haitallista jollain tapaa joo, mutta en tuotakaan nyt ihan väkivallaksi kutsuisi. Mielestäni tuo on isossa mittakaavassa aika merkityksetön asia.

Kasvatusneuvoissa on usein joku hieno ajatus takana, mutta niitä voi olla vaikea ellei jopa mahdoton viedä käytäntöön ilman Supernannyn kyläilyä (ainiin sehän oli se kamala jäähylle pistävä akka!) Tähän on vastattu että pilkun tarkkoja neuvoja on vaikea antaa, koska jokainen lapsi on yksilö. Siksi olinkin superkiitollinen kun löysin vauvojen unikirjasta aikoinaan step by step-metodilla ohjeet unikouluun. Miksi unikoulua muka voisi soveltaa kaikkiin lapsiin, mutta isompien lapsien kasvatusta ei? Konkreettiset ohjeet eivät mielestäni tarkoita, ettei niitä voisi yhtään soveltaa omalle lapselle sopivimmiksi.

df51 (1 of 1).jpg

 

Seuraava teksti kolahtikin minuun paljon paremmin http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/suorat_sanat/jukka_laajarinne_kasvatus_on_turhaa

 

”Yleistävät kasvatusohjeet osuvat huonosti kohdalleen, sillä ihmiset ja heidän läheisensä ovat erilaisia. Yksi ohje toimii jonkun kanssa, jonkun muun kanssa ei. Moraalisesti täysikasvuinen ihminen ei nojaa helppoihin nyrkkisääntöihin vaan uskaltaa ajatella itse. Kotikasvatuksen vaikutus siihen, millainen ihminen lapsesta kasvaa, on parhaimmillaankin hyvin vähäinen tai lähes olematon. Tämän osoittavat laajat tutkimusyhteenvedot (esimerkiksi Judith Rich Harrisin teos Kasvatuksen myytti). Synnynnäinen temperamentti, kaverit ja asuinympäristön arvoilmapiiri vaikuttavat yksilön kehitykseen paljon enemmän. On melko turha vaiva yrittää manipuloida lapsesta sellaista, mitä hän ei itse halua olla.

Silti vanhempien syyllistäminen on harhaista ajattelua. Sen sijaan on terveellistä ja vapauttavaa ymmärtää, että useimpien lasten ongelmat tai ongelmakäyttäytyminen eivät johdu huonoista kotioloista tai -kasvatuksesta.”

Mielestäni vanhempien kannattaa kyseenalaistaa kasvatusmetodejaan, mutta yhtä suositeltavaa on ottaa rennosti ja miettiä maalaisjärjellä. On turhaa yrittää noudattaa kaikkia kasvatusasiantuntijoiden neuvoja (nekin ovat usein ristiriidassa keskenään) ja pyrkiä täydellisyyteen. Tässäpä oikeastaan ajatusoksennus aiheesta. Toivottavasti tästä sai jotain irti. Aihe on todella vaikea ja ajatuksia tästä pulppuaisi kyllä loputtomiin. Niiden saaminen fiksuksi kokonaisuudeksi onkin toinen juttu. 🙂

Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?

 

 

 

 

 

 

 

Taru

3 vastausta artikkeliin “Kasvatusneuvoja vai bullshittiä?”

  1. Kyllä juuri näin. Noista uhkailu, kiristys, lahjonta -kasvatusopeista käytän muita paitsi ensimmäistä, käytän niitä myös itseeni tyylillä: menen salille jotta saan illalla herkutella (lahjonta ja kiristys). Uhkailu taas on mielestäni sitä henkistä väkivaltaa, uhkailussa lapsi jää yksin. Jos et nyt käyttäydy kunnolla et saa lelukaupassa mitään. Tavallaan lapselle ei anneta mitään ohjeita miten käyttäytyä oikein. Lahjonta taas toimii hyvin: jos siivoat saat olla esim. kavereiden kanssa eli annetaan toimintaohje ja palkinto. Ja yleensä sen palkinnon ei tarvitse olla kehuja konkreettisempaa. Lapsen kanssa on parasta kun voi yhdessä hurrata hänen hyvin onnistuniselleen.

  2. ”Silti vanhempien syyllistäminen on harhaista ajattelua. Sen sijaan on terveellistä ja vapauttavaa ymmärtää, että useimpien lasten ongelmat tai ongelmakäyttäytyminen eivät johdu huonoista kotioloista tai -kasvatuksesta.”

    Tää oli musta loistava pointti. Varsinkin uusien äitien (kuten itseni) kohdalla tosi ajattelemisen arvoinen asia.

  3. Kiitos, oli todella mukava lukea tekstisi ja huomata etten ole ainoa joka ajattelin näin! Pian synnyttävänä Mänttärin teksti oli aika ahdistava kun tuntui, että mitä tahansa tulen tekemään, teen sen kuitenkin väärin. Olisi ollut aika vaikea työstää traumojani ennen raskautta kun itse vasta nyt raskausaikana vanhat lapsuuden traumat ovat alkaneet nousta pintaan ja kamala pelko siitä, että toistaa vanhempien virheet. Tosin ne suurimmatkin haavat tulivat kotini ulkopuolelta ja vanhempani ovat vain ihmisiä. Jotenkin kun lukee tekstejä joissa ei edes anneta ratkaisuja, vaan pelkkiä uhkakuvia, saavat hien nousemaan entistä enemmän pintaan ja tuovat vain enemmän stressiä kuin olisi tarve. Oli erittäinkin lohdullista lukea tekstisi ja todeta että jos joskus tulee lahjottua tai ns uhkailtua, ei lapsi automaattisesti kasva kieroon. Mekin vanhemmat olemme vain ihmisiä, emmekä aina kykene toimimaan täysin rationaalisesti tai pinna vain kestä ihan kaikkea. On se ehkä ihan hyväkin lapselle kun voi nähdä vanhemmissaankin inhimillisyyttä ja tunteita, jotka eivät aina rajoitu vain ikuiseen kärsivällisyyteen ja loputtomaan empatiaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta