Vanhempien nurkissa lojuvat kaksikymppiset

df33 (1 of 1).jpg

Eräässä blogissa ihmeteltiin kaksikymppisiä, jotka ”lojuvat vielä vanhempiensa nurkissa”. Naurahdin hieman tällä kommentille, sillä se kuulosti mielestäni jollain tapaa niin hassulta. Itse olen muuttanut pois kotoa 19-vuotiaana. Jälkeenpäin mietittynä olisi ollut ihan fiksua asua vanhemmillaan ja säästää rahaa, omille vanhemmilleni se olisi ollut todella ok. Tietysti joitain kuluja voisi sitten itsekin maksaa jos kerran käy töissä. Luultavasti se tulisi kuitenkin paljon halvemmaksi kuin yksin asuminen.

 

En kuitenkaan ymmärrä miksi se olisi kotona lojumista jos kuitenkin käy töissä/opiskelee ja osallistuu kustannuksiin ja kodinhoitoon. Mikä kiire on alle kaksikymppisenä muuttaa äkkiä pois ja olla itsenäinen? Itse ainakin muistan että tunsin oloni vähän yksinäiseksi kököttäessäni töiden jälkeen yksin luukussani. Opin kuitenkin jossain vaiheessa myös nauttimaan siitä.

 

Olen kuitenkin miettinyt miksi Suomessa kaikilla tuntuu olevan niin kiire muuttaa yksin asumaan omaan luukkuunsa. Itse muutin, koska minulla oli silloin ehkä pahin teini-ikä ja vähän sukset ristissä perheen kanssa, ei mitään vakavaa onneksi. Perus teineilyä vaan. 😀 Lisäksi lähelle oli juuri valmistunut uusia nykymittapuulla erittäin edullisia vuokra-asuntoja ja sain sieltä kämpän. Vuokra oli tuolloin alle 400€. Niin halpaa kämppää ei nykyään kyllä varmaan mistään löydykään.

df34 (1 of 1).jpg

Olen kuullut että esimerkiksi Italiassa koko perhe on tiiviimmiin yhdessä ja siihen kuuluu myös isovanhemmat ja monesti saatetaan apua aivan naapureina tai jopa samassa talossa. Ihmiset heittävät läppää kolmekymppisistä peräkammarin pojista, eikä siihen nyt tarvitsekaan pyrkiä. Silti tiedän että moni yksinasuva ei oikeasti osaa olla yksin tai ei vain nauti siitä niin paljon kun yhteisasumisesta jonkun kanssa. Yksin on hyvä opetella olemaan, mutta mielestäni ei ole pakko asua yksin joa se ei tunnu hyvältä. Vaihtoehtona on myös kämppiselämä, joka tuntuukin yleistyneen jonkin verran. Yksinasumisessa ei ole mitään vikaa, mutta ei myöskään siinä että asuisi vanhempiensa luona päälle kaksikymppiseksi tai muuttaisi kämppiksen kanssa. Yksinäisyyttä on paljon ja mielestäni on kurjaa jos joku muuttaa äkkiä pois vanhemmiltaan vain siksi että niin ”kuuluu” tehdä. Olisi kiva jos jokainen uskaltaisi tehdä niin kuin tykkää eikä mennä valtavirran mukana jos se ei tunnu omalta.

 

Seuraa Facebook & Instagram

 

Lue myös:

Mun paras ystävä

Saako-huomiota-haluta?

Mitä ajattelet kun joku poseeraa julkisella paikalla?

 

 

***

 

In a blog someone has said ”I don’t understand people who still live with their parents in their twenties.” To me this sounded a little funny. I have moved live alone when I was nineteen years old. Afterwards it would been a good idea to live with parents a little longer and save money. To my parents it would been fine.

 

Do some people think that young people who ”still” live with their parents are lazy and clinging? I don’t see it that way. If you contribute to the costs and home care, why should be living alone? If you want live by yourself, fine. But if you don’t, that’s fine too. I must say that I’ve felt a little alone when I was alone at home after work. I moved because I found a very cheap and brand new apartment close to my parents. Another reason is that me and my mom had disagreements because..well I was a teenage. 😀

 

I don’t get why people would have to move alone so quickly. For example in Italy people might live with their parents even in their thirties and people are also often close with their family. Many people who live are feels lonely. So why force it when you have another options?

 

 

Taru

3 vastausta artikkeliin “Vanhempien nurkissa lojuvat kaksikymppiset”

  1. Veikkaan, että se on enempi kustannuskysmys kuin se, ettei osaa olla yksin. Jos ei ole töitä ja opiskelupaikkakin jäi saamatta, on todella vaikea pennitönnä itsenäistyä.

  2. Itse muutin pois kotoa vasta 22-vuotiaana. Asuin äitini kanssa ja tulimme aina (ja edelleen tulemme) hyvin toimeen. Lisäksi pääkaupunkiseudulla ei ollut oikein mitenkään mahdollista saada kohtuuhintaista kämppää yksin, ja halusin mielummin asua perheeni kanssa kuin solussa jonkun vieraan kämppiksenä. Vaikka itse viidyin kotona ihan hyvin, tuntui että kaikki kummastelivat tyyppiä joka vielä yli parikymppisenä asui kotona. Viime vuoden puolella sain sitten viimein hyvän opiskelija-asunnon johon muutin, ja ei voi kyllä sanoa että olisin ollut mitenkään uusavuton tai laiska vaikka niin pitkään kotona asuinkin – ennemminkin päin vastoin 🙂 Ja voi sitä rahamäärää minkä säästin kolmen ensimmäisen yliopistovuoden aikana kotona asuessani kun silti kävin kesätöissä!

  3. Näinpä! Itse kakskymppisenä vielä kirjoilla kotikotona, ei napannut opiskelijapaikkaa vielä mutta kyllä kelpaa olla yli kymppitonnin säästöjen kanssa lähdössä tulevaan. Samaten poikaystävä, työelämässä ollut jo kolmisen vuotta virallisesti, vakkariduunissa täysillä (ja ylimenevillä) viikkotunneilla. Ei sitä auto- ja tulevaa asuntolainaakan käsiä taputtamalla makseta. Kummankin vanhemmat mahdollistaa peruselämisen niin kauan kuin tarvii. Kuitenkin meidänkin tapauksessa ”kotona lojuminen” tarkoittaa lähinnä sitä että on ruokaa ja saa käydä suihkussa ja nukkua. Kaikki muu kustannetaan itse, mikä onkin itsestäänselvyys. Mitään muuta vanhempani eivät edes tulisi maksamaankaan. Terveisin himoshoppaaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta